Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran LinkedInissä 6.1.2020
6 kuukauden sapattivapaani tuli päätökseensä loppiaisena 2020. Monet ovat kysyneet mitä olen oppinut. Oppiminen on aika vahva sana, mutta muutamia asioita olen oivaltanut tai ainakin sisäistänyt aiempaa paremmin.
Kukaan ei ole töissä korvaamaton. Sapattivapaani ensimmäisen kuukauden ajan olin häkeltynyt siitä, kuinka paljon ajatukseni olivat kiinni töissä, vaikka kollegani tarjosivat minulle mainion pehmeän laskun ja välttelivät hyvissä ajoin osallistamasta minua uusiin asioihin. Tästä huolimatta olin henkisesti kiinni firmassa ja firman e-mailissa, jonka äärellä olin viettänyt 20 vuotta keskeytymättä. Kesti lähes normikesäloman mitan päästää irti. Samalla kuitenkin huomasin, että todella tärkeät asiat pintautuvat kyllä ilman, että niitä erikseen sähköpostista kaivelee. Puhelimella kun voi edelleen myös soittaa. Eipä kovin moni soittanut ja hyvä niin. Organisaatioilla on hämmästyttävä kyky toimia yksilöiden poistumisesta huolimatta! Yksilö on silti korvaamaton, mutta vain läheisilleen.
Etäisyys auttaa näkemään kirkkaasti. Kun saa etäisyyttä normaaliin, välillä oravanpyörämäiseen elämäänsä, näkee siitä kirkkaammin myös hyvät puolet. Esimerkiksi kivat kollegat ja asiakkaat. Oppiminen. Mielenkiintoiset projektit. Myös oman toiminnan vahvuudet ja kehittämiskohteet näyttäytyvät uudessa valossa.
Arki, jota rutiinit rytmittävät, voi olla juhlaa. Etukäteen ajattelin, että erilaiset matkat ja erikseen järjestetyt elämykset olisivat sapattini huippukohtia. Omalla tavallaan ne olivatkin. Panaman kanava oli ainutlaatuinen kokemus. Oli kiva käydä Taittingerin ja Pommeryn kellareissa. Kauriin kaataminen Virossa oli hienoa. Niin olivat myös blues-festarit Norjassa. Silti antoisimpia olivat ne viikot, joiden aikana arkeni kulki omalla rytmillään. Aamukävely. Aamiainen ja lehden lukeminen. Asioiden hoitaminen. Joogatunti, kuntosali tai pitempi lenkki. Lounas. Kitaran soittaminen. Kirja tai leffa. Yhteinen ruokahetki vaimoni kanssa. Ihan parasta. Vaikka työelämä toki asettaakin rajoitteita, omaan arkeen on hyvä löytää rutiinit ja rytmi, jossa työ asettuu sille kuuluvaan rooliin, mikä se sitten itse kullakin on.
On ok olla jouten tai olla vaan. Todellisessa tai itse aiheutetussa kiireessä on vaikea pysähtyä. Ajatukset karkailevat ja sinkoilevat. Riittämättömyyden tunteet vellovat mielessä. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Ei pidä. Välillä voi olla tekemättä mitään. Ja kannattaakin olla. Aika tuntuu hidastuvan. Uusia ajatuksia pulpahtelee. Mieli puhdistuu. Uusi harrastukseni jooga on osaltaan auttanut minua löytämään uuden tavan olla itseni kanssa.
Aika on rajallista. Tämä pätee yksittäiseen päivään, kuukauteen tai puoleen vuoteen – ja myös koko elämään. Pystyn aivan mainiosti täyttämään päiväni yhdellä aktiviteetilla ilman että tylsistyn. Olen jättänyt tekemättä monia asioita, joita etukäteen kuvittelin, suunnittelin tai haaveilin tekeväni, koska koin että haluan tehdä jotakin muuta tai olla tekemättä mitään. Olen kokenut, kuinka ainoa lapseni muutti kotoa päättäen samalla yhden vaiheen elämästäni. Olen myös sapattini aikana todistanut, kuinka läheiseni hauraaksi ja kivuliaaksi käynyt elämä edelleen hiipuu ja sitten päättyy lopullisesti. Olipa aikajänne siis mikä vain – tunti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi, vuosikymmen tai loppuelämä – on ensiarvoisen tärkeää päättää itse mihin ja miten aikansa käyttää ja missä haluaa olla omakätisesti mukana.
Kukaan ei voi tietää, millainen elämäntilanteesi on. Vain sinä itse tiedät. Kannustan sinua olemaan rohkea. Jos koet liikaa kuormittavia tekijöitä elämässäsi (älä silti huijaa itseäsi, en kannusta sinua olemaan laiska), ota vapaata töistä. Minä olin onnekas voidessani olla puoli vuotta vapaalla. Jos se ei ole sinulle mahdollista, ota lyhyempi aika – ja käytä se viisaasti.
