”Ilkka, mistä kummasta tämä nimi ”Ike Korpela” tuohon kirjasi kanteen oikein tuli… mikä juttu?” on kysymys, jonka olen saanut useita kertoja kuulla. Kyseessä siis esikoisromaanini ”Stjärnholmin enigma”.

Sanotaan heti alta pois, että kyseessä ei esimerkiksi ole esim. äitini alkuperäiseen sukunimeen perustuva ns. tangonimi ja että minulla ei tietääkseni ole ”Korpela”-nimisiä sukulaisia.

Lyhyt vastaus on, että se oli päähänpisto, jonka syvällisyyttä en itsekään hahmottanut lätkäistessäni tuon nimen kirjani kanteen, tai edes kun pääsin kysymykseen ensimmäistä kertaa vastaamaan.

Miten tämä siis meni?

Oikeastaan valitsemani pseudonyymi, kirjailijanimimerkki ”Ike Korpela” ja siihen liittyvät vivahteet ovat oivallinen esimerkki siitä, kuinka oma toimintamme monin osin perustuu informaatioon, jota mielemme on tavalla tai toisella suodattanut hyödyntääkseen sitä sopivassa tilanteessa. Usein tällaista suodattamisen tulosta kutsutaan myös intuitioksi.  

”Kaikki ei ole nyt kohdallaan”

Kun sain valmiiksi ensimmäisen version romaanistani toukokuussa 2025, katsoin omaa nimeäni kirjan nimen vieressä. En ollut ollenkaan tyytyväinen näkemääni, mutta en osannut sanoa miksi niin oli. Oikea nimeni ei yksinkertaisesti tuntunut oikealta. Se ei omassa mielessäni toiminut yhdessä kirjan nimen kanssa, saati sitten varsin räävittömien ja keskenkasvuisten ajatuksenjuoksujen kanssa, joita olin kirjoitellut itäisen naapurimme presidentin ja Atlantin takaisen presidentin korvien väliin.

Nukuttuani yön – tai ehkä toisenkin –  yli, päätin kuunnella vaistoani ja käyttöön pseudonyymin, kirjailijanimimerkin. Skannailin kaikenlaisia nimiä. Kyselin tekoälyltäkin ehdotuksia, tyyliin 10 suomalaista, 10 ruotsalaista, 10 amerikkalaista sukunimeä. Näiden listojen perusteella huomasin, että miellyin suomenkielisiin nimiin, jotka jollakin tavalla ilmentävät karuhkoa luontoa.

Skannailin edelleen nimilistoja, ehkä pyysin tekoälyltäkin niitä, en tarkkaan muista. Kun sitten jossakin listassa näin nimen ”Korpela”, tiesin heti, että tämä se on! ”Korpelan” eteen oli helppo laittaa oikeasta etunimestäni juontuva ”IKE”, jota olen käyttänyt myös lempinimenäni; tavallisemmat ”ILE” ja ”ILU” kun ovat aina tympäisseet minua (jos en ole ILKKA tai IKE, olen ILLU). Lisäksi ”IKE” oli siinäkin mielessä osuva etunimivalinta, että asun nykyisin kaupungissa, jossa paljon tunnetumpi ja nyt jo edesmennyt IKE pitkään vaikutti. Siis Turussa, joka vilahtaa kirjani tarinassa.

”Äijällä pitää olla äijän nimi”

Kirjoitin kustantajille lähettämäni käsikirjoituksen saatekirjeeseen kirjailijan nimeksi ”Ike Korpela” ja annoin ymmärtää, että haluan tällä nimimerkillä erottaa kirjailijaroolini ammatillisesta roolistani johtajuusvalmentajana. Uskottelin varmaankin myös itselleni niin. Saatuani kustannussopimuksen kesällä 2025 fokukseni oli täysin käsikirjoituksen muokkaamisessa julkaisukelpoiseksi kirjaksi. En silloin pysähtynyt miettimään pseudonyymiani.

Yht’äkkiä, tammikuun lopussa 2026 viimeistä käsikirjoitusversiota viimeistellessäni tajusin:  R-kirjain! Se oli se syy! Äijäkirjailijoiden nimessä on usein nimessään ”R”! Ajatelkaapa vaikka:  ”Reijo Mäki”, ”Ilkka Remes”, ”Taavi Soininvaara”, Reino Lehväslaiho”.  R-äijät jyräävät myös tietokirjallisuuden ja asiaproosan puolella (”Sixten Korkman”, ”Björn Wahlroos” ja ”Teemu Keskisarja”) sekä myös runoudessa: (”Pentti Saarikoski”, ”Jarkko Laine”).

Monissa luontonimissä on tietysti ”R”. Miksi en siis ollut valinnut vaikkapa nimeä ”Vuorela”, ”Pakkasvaara”, ”Talvivaara”, ”Vaarala”, ”Virrantaus”, ”Järvinen”, ”Saarela” tai hyvin lähellä valitsemaani nimeä ”Korpinen”? En ymmärtänyt tätä itseltäni kysyäkään.

”Tämänpä olinkin unohtanut”

Lopullisen vastauksen kysymykseen hoksasin vasta, kun kuittasin lopullisen oikolukuversion valmiiksi printtiin helmikuussa 2026.

Leimahdusmainen muistikuva täytti hetkeksi tajuntani: asuin opiskeluaikaan 90-luvulla useita vuosia HOASin asunnossa Malminkartanossa. Joku ”Korpela” sai sinne silloin tällöin postia (ikkunakirjekuoria) vielä pari vuotta sen jälkeen kun itse olin muuttanut sisään. Ja taisipa olla niinkin, että tuon Korpelan etunimi oli ihan sama kuin oma toinen etunimeni. Ei ihme, että ”Korpela” tuntui napakympiltä.

Miksi kirjoitan tämän? Toki vastatakseni minulle esitettyyn kysymykseen. Mutta myös illustroidakseni sitä, että me kaikki kannamme mukanamme menneisyyttä, joka vaikuttaa ja ohjaa meitä tavalla, josta emme aina itsekään ole tietoisia. Intuitiomme perustuu aina johonkin ja useimmiten ohjaa meitä oikeaan suuntaan.

Omalta osaltani olen erittäin tyytyväinen ratkaisuuni – kirjani on minusta irrallisena objektina onnistuneempi, kun kirjailijan nimenä kannessa lukee ”Ike Korpela”. Vaikkei taiteellinen kokonaisvaikutelma varmaankaan ole ihan kaikkein tärkein kriteeri tällaisen viihteellisen pläjäyksen yhteydessä, kirja on silti kokonaisuutena paljon parempi noin.

Toisaalta olen varmaankin ampunut itseäni jalkaan kun ajatellaan kirjani markkinapotentiaalia. On mitä ilmeisintä, että useampi henkilö tuntee oikean nimeni paremmin kuin pseudonyymini.

Onneksi kirjoittaminen on minulle vain harrastus eikä elinkeino. Pointtini on, että samalla kun kannustan luottamaan intuitioosi eri tilanteissa, kannattaa reflektoida mistä se kumpuaa ja miksi. Saatat yllättyä, kuten minäkin yllätyin!